Ala-Sommee 11.8.2008

Seison tien laidalla ja katson isoisän kotitalon maisemaa. Etsin tuttuja kiintopisteitä. Sommee-joki on kuin ennen ja vanhan kivijalan voi vielä rannan puolelta aavistaa. Jokunen vuosi sitten paikalla oli yksi uudisrakennus, puinen, maalaamaton ja venäläisittäin vino. Tutustuimme pihamaalla talon väkeen ja saimme kutsun teellekin. Nyt tontilla on neljä taloa, vahvan aidan ympäröiminä, rautaportin takana. Kaikki ovat erinäköisiä, yksi kuin kivinen kakku kerroksineen ja torneineen. Muuten maisema on kuin ennen vanhaan ja uimakivi yhä tallella joen keskellä.

Huokaisen. Olen joka tapauksessa iloinen, että olen täällä. Vielä on päästävä koululle, jossa isoisä ja isoäiti - miesopettaja ja naisopettaja kuten heitä kutsuttiin – opettivat ja sodan aikana hetken asuivatkin. Löydämme perustukset ja kiipeämme rappusille, katsomme villiintynyttä pihapiiriä ja sisälle olemattomaan luokkaan. Vaarikin seisoi tässä, kun hän vuosia sodan jälkeen tuli luvatta Ala-Sommeelle.

Hädissäni mietin, pääsenkö vielä isän kotitalolle, se kun on joen toisella rannalla. Ehdinkö, haluavatko muut odottaa? Kerron huolesta matkaoppaallemme, joka vakuuttaa asian onnistuvan. Bair ei tosin tiedä, että parin sadan metrin sijaan matkaa kertyy huomattavasti enemmän, mutta ehkä lievä epätarkkuus on anteeksiannettavaa? Olen niin helpottunut, että jalkani melkein juoksevat. Kurkin välillä taakseni pientä joukkoa, joka iloisesti jutustellen tulee perässä. Hämmennyn itsekin, kun matka pitkin metsätietä vain kestää. Lopulta edessä kääntyy tie oikealle, kohti jokea ja Harjulaa.

Ei isoja mullistuksia, ei outoja rakennuksia, panen huojentuneena merkille. Olen ajatellut paikan ostamista, ei siksi, että rakentaisin poltetun talon uudelleen, vaan että maisema säilyisi sellaisenaan. Voisin aina tulla käymään… Sitten näen rautaportin, joka katkaisee tien. Aitaa ei ole, pelkkä lukittu portti vain ja kierrän sen sivuitse. Pihamaata on tasattu, hiekkakuorma jököttää vasemmalla ja talon rannan puolella on kaksi jätevesikaivoa. Siis sittenkin, joku on ottanut paikan haltuunsa. Juoksen polkua rantaan ja taas takaisin, muutokset eivät vielä ole isoja. Aikaisemmin täällä oli vain vankka kivijalka, osa pohjakerrosta ja iso maakellari, ja tallella ne ovat edelleenkin. Pääsisäänkäynti on tuossa ja sivummalla toinen sisäänkäynti. Nyt seison kuistilla, josta Jonne ja Oili ihailivat avaraa maisemaa.  

Muu väki on päässyt perille ja oppaan seurassa saapuu myös Vladimir, marjanpoimija. Metsät ovat täynnään mustikoita ja puolukoita, meheviä kuin mitkä. Vladimir on eläkkeellä oleva upseeri Viipurista, joka on ostanut tontin kylältä ja rakentanut kaksi saunaa. Hän tuntee paikan nykyisen omistajan, joka rakentaa taloa hiljakseen, täkäläisittäin. Kerromme tarinoita opettajaperheen elämästä, musiikin harrastuksesta, pianonsoitosta ja viulusta, jota isän veli soitteli ison kiven kupeessa pahoilla mielin ollessaan. Vladimir on innoissaan, uusi isäntä ilahtuu kovasti entisten omistajien kulttuuriharrastuksista ja elämänhistoriasta. Tulemme aina olemaan tervetulleita paikalle ja Vladimirin sauna lämpiää varmasti, kun vain ilmoitamme itsestämme.

Sitten hän muistaa jotakin ja viittaa maassa olevaan kasaan. Hän on tutkiskellut tonttia ja löytänyt vanhan uuninluukun ja ojentaa sen nyt minulle: ”Tämä on tärkeä sinulle, ota se muistoksi”. Yritän ottaa luukun käteeni, mutta se on täyttä rautaa ja häkellyttävän painava. Bair kaappaa sen kainaloonsa ja niin lahja on pelastettu. Luukku on kaunis ja koristeellinen, vaikka tulen vääntämä ja ruosteinen. Se on kuitenkin käsin kosketeltava ja sen ympärille voi kuvitella ihmiset, tarinat, koko arkisen elämän. Luukku on huikean arvokas, sillä se sitoo yhteen nimet, paikat ja henkilöt, jotka kauan aikaa leijuivat irrallaan mielessäni. Se Karjala, joka oli lapsuudessani aina läsnä ja samalla täysin tavoittamattomissa, pilven päällä, on nyt pysyvästi kiinnitetty paikoilleen.

Sinikka Sassi