Kylämme opettajat

Puhuttaessa kylämme opettajista ajattelemme me alasommeelaiset ennen muuta pitkäaikaisia ja kylässämme pysyvästi asuneita opettajiamme Oili ja Jonne Sassia. Tosin heidän ohellaan suoritti pitkän ja ansiokkaan työrupeaman alakoulun opettajana toiminut viipurilainen Esteri Hurmalainen. Lyhyempiä aikoja ovat koulumme v. 1891 tapahtuneen perustamisen jälkeen opettaneet Rosa Hurmalainen, Rosa Kattelus, Lyyli Heiskanen (Kantola) ja Väinö Viikki.

Millaisia sitten olivat nämä meidän naisopettajamme ja miesopettajamme, kuten me heitä tavallisesti nimitimme? Oili Sassi syntyi Sortavalan maalaiskunnassa seppä Johan Nissisen ja hänen vaimonsa lngeborin tyttärenä 3.5.1884 ja sai kasteessa nimekseen Oili (Olga) Johanna. Kansakoulun käytyään hän hakeutui Sortavalan seminaariin, josta hän 22-vuotiaana valmistui opettajaksi. Oltuaan vuoden opettajana Muolaan Perkjärvellä hän tuli Ala-Sommeen koulun opettajaksi v. 1907.

Mahtoi olla Ala-Sommeen ja lähikylien pojilla kova kilpailu, kuka tuon kauniin ja sielukkaan “tyttöopettajan” onnistuisi valloittamaan. Koulun naapuritalon komea nuorukainen, Aleks ja Katri Sassin poika Jonne hänet sitten vihille vei. Heleänä helluntaina 15.5.19l0 köynnöksin ja kukin koristetussa koulutalossa vietettiin Oilin ja Jonnen iloiset häät. Ala-Sommeen opettajaksi Jonne Sassi tuli valmistuttuaan Sortavalan seminaarista v. 1918. Sommeen joen suvantopaikan takana olevalle männikköharjalle opettajapari rakensi kotinsa Harjulan. Perheessä oli lapsia neljä, Elsi lnkeri 1911, Sirkka Maija 1918, Lauri Veikko 1917 ja Sakari Kalervo 1921.

Opetustyönsä opettajamme hoitivat mallikelpoisesti. Kuin ka olisi toisin voinut ollakaan, kun synnynnäiseen lahjakkuuteen yhdistyi Sortavalan seminaarin antama ihanteellinen opettajakoulutus, rakkaus lapsiin, tinkimätön oikeuden mukaisuus, kristillinen vakaumus ja halu tehdä työtä Karjalan ja koko isänmaan parhaaksi. Kouluviranomaisten johdolla opettajamme kokeilivat myös uusia opetusmenetelmiä. Sellaisia olivat ryhmätyökokeilut 1930-luvulla. Kylän harrastustoimintaan ja sen johtoon opettajat osallistuivat monin tavoin. Naisopettaja oli marttayhdistyksen perustaja ja puheenjohtaja, lotta-osaston puheenjohtaja, Toivonliiton perustaja, kyläkuoron johtaja jne. Miesopettaja toimi Samolan osuuskaupan hallinnon, opettajayhdistyksen ja raittiusyhdistyksen puheenjohtajana, suojeluskunnan esikunnan jäsenenä, Viipurin maalaiskunnan ja maaseurakunnan valtuuston jäsenenä, voimisteluseuran johtajana, Osuusliike Torkkelin Ala-Sommeen myymälätoimikunnan puheenjohtajana jne. Erikoisesti kannattaa mainita hänen toimintansa hiihtourheilun hyväksi. Siitä oli osoituksena koulumme hiihtäjien henkilökohtaiset ja joukkuevoitot Viipurin maalaiskunnan koulujenvälisissä kilpailuissa. Saimme jopa peräkkäin kolme koulujenvälistä kiertopalkintoa. Siitäkö lienee seurausta minunkin näihin päiviin jatkunut kilpahiihtoharrastukseni.

Sota vei sitten meiltä opettajamme paljon muun ohella. Evakkotaipaleellaan Sassit toimivat opettajina ainakin Toholammilla ja Pomarkussa sekä vielä eläkevuosinaan Hämeenlinnassa, jossa heidän kotinsa oli meidän monien kyläläisten mieluisana käyntipaikkana useiden vuosien ajan. Hämeenlinnassa asuessaan opettajamme saivat kutsun siihen kotiin, josta ei enää edes Ala-Sommeelle kaivata. Kiitollisin ja siunaavin ajatuksin muistelemme heitä.

Kun tänään rakennamme muotokuvaa opettajistamme, on se koottava pala palalta monista muistikuvista. Seuraavassa tällaisia muistikuvia, sekä omiani että muilta saatuja. Oili Sassi oli pitkä, hoikka, ryhdikäs ja olemukseltaan kunnioitusta herättävä. Tukka toispuoliselle nutturalle kammattuna päästi muutaman veikeän kiharan kehystämään viehättäviä kasvoja. Ystävälliset silmät tuikkivat ohutsankaisten silmälasien takaa ja suun seutu mutruili hauskasti, kun hän päästi sydämellisen ja valloittavan naurunsa. Ääni oli rauhallisen matala ja siinä oli kaunis sointi. Jonne Sassi oli hänkin pitkä, hoikka ja suoraryhtinen. Tukka oli kammattu suoraan taakse tai jakaukselle, ylähuulta koristi pieni huuliparta. Mieleen on jäänyt komea nenä ja tarkasti katsovat silmät. Silloin tällöin kuuluvasti rykäisten hän selvitti kultivoitunutta opetusääntään. Tuntien hiljaisen työskentelyn aikana hän usein veti käden pois taskustaan ja siveli mietteissään huulipartaansa.

Opettajamme vetosivat opetuksessaan usein korkeampiin auktoriteetteihin. Mieleeni on jäänyt joitakin sanontoja, kuten ”Tohtori Tuuneperi, joka tuolla Murulassa asuu, sanoi, että , , , tai ”Sortavalan seminaarin kasvatus- ja sieluopinlehtori Bruno Boxström sanoi, että , , ,”

Talvisodan alkamispäivänä opettajamme olivat tavallista vakavamman näköisiä. Aamuhartauden jälkeen meille kerrottiin, mitä oli tapahtumassa ja miten meidän tulisi menetellä, kun vihollisen lentokoneet lähestyvät. Ja jos joku kysyy isän olinpaikkaa, pitää vastata vain ne kaksi sanaa ”siellä jossakin”. Keittolan tädin ruoka (muistaakseni ohravelli) oli jo valmista ja niin me söimme sen jo ensimmäisellä tunnilla. Naisopettajan tavallista voimakkaamman harmonisäestyksen kannattelemina veisasimme ”Jumala ompi linnamme”. Ahdistukseen toi turvallisuutta lapsenmielessäni konkreettisesti käsittämäni virren sanat ”se vanha vainooja... Vain Herra hänet voittaa”. Vasta vuosien kuluttua käsitin, mitä vihollista virressä tarkoitettiin. Rukouksen jälkeen saimme lähteä kotiin. Tytöt pelkäsivät ja itkivät sitä avoimesti, kyyristelivät puiden alla, kun lentokoneen ääni kuului. (Sota keskeytti meiltä koulunkäynnin, mutta kuinka paljon se tulisi meiltä viemään, sitä emme vielä tienneet. Pelkäsimme mekin Kososen Erkin kanssa, kun siinä kotiin kuljimme.) Ramsin sillan luona tuli ratsain kaksi kotoisen kenttäharmaata sotilasta meitä vastaan ja kysyi ystävällisesti: ”No, onkos pojat vihollista nähneet?”Emme olleet nähneet, mutta nuo kaksi turvallisen tuntuista sotilasta saivat meissä aikaan helpotuksen tunteen ja lämpöä noita sotilaita kohtaan. Tämä lapsen kokemuksen välittämä voimakas tunne on vuosien varrella raskaiden vaiheidenkin jälkeen yhä mielessäni liittynyt tuohon kenttäharmaaseen, eikä uudempi historiankirjoitus ole sitä muuksi muuttanut.

Karjalaan paluun jälkeen olin alkukesästä 1942 keräilemässä joen rannoilta puutavaraa, joka oli kotoisin peräytyvien venäläisten räjäyttämästä Ala-Sommeen sillasta. Tuo puutavara oli ostettu meille kodin jälleenrakennusaineiksi. Tapasin uudelleen rakennetun sillan korvalla naisopettajan menossa Harjulaan. Soudin hänet sinne. Olimme toisten koululaisten kanssa kantaneet huolta siitä, tulisiko syksyllä uudelleen alkavaan kouluumme meille enää entiset opettajat. Niinpä minulla olikin nyt oiva tilaisuus saada asiasta väliaikatietoja – kuten tädilläni aikoinaan – ja totisena kysyin: ”Tuuttaks Työ meil viel opettajaks?” Iloisena saatoin sitten toisille koululaisille kertoa, että molemmat opettajat olivat tulossa vielä koulutyöhön. Lienee tuo minun vilpitön ja huolestunut pyyntöni lämmittänyt opettajan mieltä, koskapa hän Hämeenlinnassa toistakymmentä vuotta myöhemmin muisteli tapausta ja sanoi: ”Pitihän minun silloin vielä koulutyöhön tulla, kun sinä silloin veneessä sitä niin vetoavasti pyysit.”

Vuodenvaihteen tienoilla 1945 tarpoi kaksi sota-ajan puutteellisiin vaatteisiin pukeutunutta palelevaa poikaa pakkasviimaa vastaan pimeässä iltayössä Pomarkusta Noormarkkuun. Noiden 14-vuotiaiden poikien mieltä lämmitti kuitenkin äskeinen kokemus siitä, että oli tavattu omat opettajat. Oli kuunneltu heidän puhettaan, oli keskusteltu ja viimeksi oli Oili Sassi hyvästellessään sanonut muun elämänohjeen ja toivottelun lisäksi: ”Ja muistakaa pyssyy karjalaisin”. Mikäpä sai meidät Kososen Erkin kanssa tuollaiseen hankalaan matkantekoon? - Halu tavata kunnioitetut ja rakastetut opettajamme.

Heikki Saares

----------

Ala-Sommee – kylä muistoissamme

Printtari Oy, Saarijärvi 1982

ISBN 951-99432-8-5