Sodan aavistelua, sodan syttyminen, hyvästit kylälle

Meillä Suomessa elämä kulki kohti vaurautta. Lamakaudet olivat jääneet taakse, tulevaisuus näytti taloudellisessa mielessä paremmalta kuin koskaan aikaisemmin itsenäisyytemme aikana. Kun kirjoitettiin vuosi 1939 oli oma taivaanrantamme kirkas vaikka pilvet Euroopan yllä tummenivat.

Talvi oli luminen ja kylmä. Pihlajissa oli paljon marjoja. Linnut, jotka eivät koskaan tulleet asuntojen läheisyyteen, tulivat asutuille pihoille. Taivaalla näkyi suuri pyrstötähti. Kyläläiset väittivät näitä kaikkia onnettomuuden tunnusmerkeiksi. Kevättalvella maaliskuussa marssivat saksalaiset Tsekkoslovakiaan. Myös Itävalta liitettiin Saksaan.

Syyskesällä sanomalehtien otsikot alkoivat huolestuttaa. Saksa oli Hitlerin johdolla noussut tärkeäksi tekijäksi Euroopassa. Hitleriä pidettiin fanaatikkona. Euroopassa oli vallalla käsitys, ettei haukkuva koira pure, mutta vanhat fraasit eivät pitäneet paikkaansa, tämä koira puri. Maailma heräsi, mutta ehkä liian myähään. Stalin oli astunut Hitlerin mukana valtapeliin. Hän ahmaisi Baltian maat ja vuorossa oli Suomi. Syksyllä tuli kehotus lähettää neuvottelijat Moskovaan. Synkkänä seurasi Suomen kansa neuvottelijoiden kulkua edestakaisin Moskovan ja Helsingin välillä. Eräänä päivänä neuvottelut katkesivat lopullisesti. Mitään ei ollut tehtävissä.

Oli marraskuun viimeinen päivä. Ilma oli kirkas ja kuulas, taivas oli luvattoman sininen näin myöhäissyksyn päivänä. Kaikki näytti tyyneltä ja rauhalliselta. Kylän väki aloitti arkiaskareensa ja toiset kulkivat työhönsä kaupunkiin. Suuret, valkeat pilvenhattarat liikkuivat rauhallisesti taivaalla. Kunnes yhtäkkiä kaikki muuttui. Pommikoneet syöksyivät kohti Viipuria noiden pilvien takaa. Ensimmäinen pommitusaalto oli tullut. Sota oli alkanut.

Joulukuussa me jouduimme lähtemään evakkoon muualle Suomeen. Me olimme ehkä ensimmäisiä siitä miljoonien kaltaistemme joukosta, jotka tulevina vuosina Euroopan teitä matkasivat tuntematonta tulevaisuutta kohti.

Kotiinpaluu ja uusi lähtö

Maaliskuun 13. päivänä 1940 tehdyn rauhansopimuksen mukaan luovutettiin Karjala Neuvostoliitolle. Meidän yli kaksi vuotta kestänyt evakkotiemme alkoi.

Jatkosota alkoi juhannusaattona 1941. Sotamarsalkka Mannerheim sanoi päiväkäskyssään seuraavat sanat, jotka aina muistamme: ”Sotilaani, seuratkaa minua vielä viimeisen kerran nyt kun Karjalan kansa jälleen nousee ja Suomelle koittaa uusi huomen.” Se oli meille sanoma, ettei meitä oltu unohdettu. Me pääsimme vielä kerran kotiin.

Suomalaiset etenivät vauhdilla kovien taisteluiden myötä. Viipuri vallattiin 30 p:nä elokuuta 1941. Pian puhdistusoperaatioiden jälkeen ensimmäiset siviiliasukkaat työryhmiin olivat valmiita lähtemään. Ensimmäiset kyläämme saapuneet siviiliasukkaat olivat kylän tyttöjä, jotka tulivat syksyllä työryhmien mukana. Suomalaiset olivat polttaneet kylän talvisodan perääntymisvaiheessa, vain pari taloa kylän puolella ja joitakin huviloita Horttanassa oli jäänyt palamatta. Kylä oli täysin autio. Suurin osa kylän väestä palasi vasta keväällä 1942, kun lumi oli sulanut. Minä palasin toukokuun alussa. Lainaan tähän katkelman päiväkirjastani kylääntulosta, joka varmasti monelle oli samanlainen.

”Pappilanmetsään tultaessa huomaan ensin metsän suurten ikivanhojen puiden puuttuvan. Jäljellä on vain kitukasvuinen pohjakasvillisuus. Ennen niin synkän metsän paikalta on nyt hyvä näköala kaikkialle ympäristöön. Näkyy merikin harmaana, myrskyisenä ja kauempana tuttu muistojen lahti lapsuuden onnellisilta päiviltä. Tulen viimeiseen mutkaan, siinä pitäisi kylän levittäytyä eteeni. Suljen silmäni ja mitä näenkään kun ne jälleen avaan.

Edessäni leviää harmaa autio raikattu maa. Mäet näkyvät palaneine puineen ja alastomine kivineen, joiden sammalkin on pois palanut. Ei yhtään taloa, ei edes savupiippua ole missään pystyssä. Vain korkeampi kumpare joidenkin talojen paikalla kertoo, että siinä on ehkä ollut joskus asutusta. Pihapuutkin ovat palaneet. Kuinka pieneltä ja surkealta kaikki näyttääkään tänä harmaana kevätpäivänä, jolloin likaisen värinen ohut lumikerros vielä peittää maan.

Tämäkö autio maa on sama kaipaamani aurinkoinen hyvinvoipa kylä, jossa tuomet kukkivat ikkunoiden alla, linnut lauloivat pihakoivuissa ja pihlajissa. Kaivon vintat iloisesti narisivat, karjan kellot kilkattivat sekä rattoisat savukiehkurat nousivat savupiipuista ilmoittaen matkamiehelle talon olevan asutun. Kimeä-ääninen talon vahti haukahdellen toivotti vieraan tervetulleeksi, kaikki on nyt pois pyyhkäisty. Ei toivota iloinen talonvahti yksinäistä kulkijaa tervetulleeksi, eivät laula linnut pihapuissa. Kuolema on kahdesti kulkenut näiden tanhuain yli ja sen jäljet ovat autiot ja yksinäiset.”

Palasimme etsimään epätoivoisesti sitä kylää, jonka olimme tunteneet ja jota olimme niin kipeästi kaivanneet. Mutta se kylä oli kuollut ja meidän oli siihen tyytyminen. Olimme kuin muinaiset lännen uudisraivaajat, oli aloitettava tyhjästä. Luotava uusi kylä! Kaikista tarvikkeista oli huutava puute. Mutta sitkeästi aloitettiin. Ruokatilannetta pelättiin, se parani kuitenkin kevään myötä. Asukkaat tottuivat pian asumaan tilapäisasumuksissa suorittaen jokapäiväisiä askareitaan hiljaisessa kylässä.

Jäiden lähdettyä saatiin kalaa riittävästi ja perunoita kaivettiin pelloilta, siellä oli venäläisten jättämä perunasato, joka oli taisteluiden jälkeen jäänyt maahan kenenkään sitä korjaamatta. Nyt se oli hyvään tarpeeseen, ja kaikki kävivät perunoita kaivamassa. Myös kaupunkilaisia näkyi usein kylän pelloilla kaivuupuuhissa. Sato ei ollut mitenkään vahingoittunut talven alla, vaan päinvastoin. Kun talollisia alkoi myöhemmin saapua kylään oli maidonkin saanti turvattu.

Ilmat lämpenivät, työn tahti kylässä tiivistyi, sillä lämpimien mukana alkoi peltojen kunnostaminen ja talojen rakentaminen. Päivisin raatoivat ihmiset pelloilla, iltaisin rakennettiin uudisrakennuksia. Väsyneinä vetivät hevoset uusia valkeita lautakuormia kyläraitilla. Niiden päivät olivat yhtä pitkiä ja raskaita kuin isäntiensäkin. Hevosettomat tarttuivat kuokkaan niin kuin sukupolvet ennen heitä olivat tehneet ja kääntyihän se maa kuokallakin. Siemenet kylvettiin jokaiseen kunnostettuun peltotilkkuun. Kaikki se, mikä pystyttiin saamaan kasvukuntoon, pitäisi nälän loitolla talven tullen. Jokainen sen tiesi ja yritti parhaansa. Uudisrakennuksilla jatkui työ vielä kauan auringonlaskun jälkeenkin. En tiedä, koska kyläläiset lepäsivät ja nukkuivat, mutta ainakin näin heidät iloisina työn touhussa kaikkina vuorokauden aikoina. Kilpaa nousivat talojenharjat ja laskevan auringon säteet taittuivat uusissa ikkunaruuduissa. Maisema ei ollut enää autio, uusi kylä oli syntymässä.

Ne tytöt, jotka työskentelivät kaupungissa, jäivät sinne asumaan talveksi, koska kulkuneuvoja ei ollut, matka oli ”liftaamisen” varassa. Viikonloppuisin sen sijaan lähdettiin kylään saunomaan ja mahdollisiin nurkkatansseihin.

Uusi valkea lumi oli peittänyt kylän. Pihapolku ei enää pääty tyhjyyteen, vaan uusi lämmin pirtti oli polun päässä. Puolessa vuodessa oli elämä palannut jälleen autioille pihoille ja teille, jotka vielä keväällä olivat kettujen ja huuhkajien asuinsijoja. Työ oli kantanut kauniin hedelmän, miltei joka pihalla kohosi uudisrakennus valkeineen seinineen. kuului taas kaivonvinttojen narina, löysi kulkija kylän hämäränä iltahetkenä sinertävine savukiemuroineen, ei tarvinnut yksin kulkea autiota kylätietä, sillä se ei ollut enää autio. Hälisten kirmaavat koululapset tiellä koulun päätyttyä. Reippaasti pystypäisenä kulkee keski-ikäinen työnsä päätyttyä pirttinsä lämpimään. Kevyt on vanhuksenkin olla, kiitollisuus loistaa silmänurkasta, kun ei enää tarvitse olla evakkona kenenkään tuvannurkassa pahojen silmien katsottavana.

Ensimmäinen sato oli korjattu talteen pelloilta, uudet aitat ja kellarit täyttyivät runsailla maan antimilla. Kaikki oli saatu talteen, sopi tulla talven ja pakkasten, pelottomina sitä uudisraivaajat uusista ikkunoistaan katselivat.

Myös Viipuri oli kovasti toisenlainen kuin ennen sotia. Se oli sotilaiden ja nuorten kaupunki, nuoruuden huolettomuuden ja toiveiden kaupunki. Tuskinpa meistä kukaan koskaan unohtaa tuota aikaa, sillä se oli parasta, jota elämä meille niukoista antimistaan antoi. Emme ajatelleet tulevaisuutta, vaan hetkeä jota elimme. Huomispäivä oli kaukana, tuskin sitä monella olikaan...

Elämä kylän nuorten keskuudessa oli vilkasta. Kaupungin ja kylän väliselle alueelle majoitetut sotilaat samoin kuin vankileirin vartijat kuuluivat nyt kylän kuvaan. Kylän väki tuli hyvin sotilaiden kanssa toimeen. Ne kuuluivat asiaan ja toivat tullessaan tietyn turvallisuuden tunteen. Pimeän aikana pidimme nurkkatansseja melko usein tyhjissä huviloissa. Kylän väelle järjestimme juhlia kuten ennen sotaa Kaarion huvilalla ja loppuaikoina kunnostetun perunajauhotehtaan päädyssä. Kylän emännät toivat kaikki aineet kahvitarjoilua varten jo hyvissä ajoin. Kahvipöydät olivat komeampia kuin rauhanajan kekkereiden. Kaikki oli lahjoitettua. Vaikka kylän yhteishenki oli ennen sotaa ollut hyvä, se oli sotien välillä täydellinen. Olisimme ehkä voineet luoda todellisen toiveiden kylän. Mutta kaikki oli liian hyvää kestääkseen. Ja aika riensi siivillä...

Kun vuosi 1944 vaihtui moni ehkä sisimmässään tunsi pelkoa. Öisin kantautui Suomenlahden yli tykkien jyske niin selvänä kuin se olisi kuulunut naapurikylästä. Viro siellä vaihtoi omistajaa. Saksan sotavoimien sotaonni oli kääntynyt laskuun. Me Saksan liittolaisina tulisimme sen tuntemaan. Me olimme unohtaneet politiikan ja sodan näinä kahtena vuotena.

Oli kesä, aurinko lämmitti, taivas oli luvattoman sininen ja tuomet kukkivat tuoksuvana valkeana kukkaismerenä. Tällaisena kesänä oli suurta elää ja olla nuori. Kesän vihreys oli peittänyt alleen sodan arvet ja uudet lehvistöt hautasivat sisäänsä kuolleet luurankometsät. Sato oli kylvetty ja musta multa alkoi elää. Vanhat ennustivat tästä kesästä kuumaa, oikeata intiaanikesää.

Kukaan ei nähnyt synkkien pilvien kasaantumista itäiselle taivaanrannalle, vain Luoja tiesi, että myrsky lähestyi. Kesäkuun yhdeksäs päivä valkeni, kello oli viisi Suomen aikaa, meidän kohtalonhetkemme oli alkanut. Venäläiset hyökkäsivät koko Kannaksen leveydeltä hirvittävällä tykistökeskityksellä. Suomalaisten rintama lähti hitaasti perääntymään. Öisin tulivat pommikoneet jatkuvina aaltoina kuin Ilmestyskirjan paholaiset. Odotimme ihmettä, mutta sitä ei ollut meitä varten.

16 p:nä kesäkuuta kello 18 tuli käsky lähteä heti. Mitään kulkuneuvoja ei ehditty enää saada, hevoselliset lastasivat kärrynsä, toiset polkupyöränsä ja selkäreppunsa. Jätimme kylän, sen raitti oli hiljainen, vain kanat, siat ja muut pienemmät eläimet käyskentelivät pihoilla ja teillä. Uusi valkea kylä, jota kaksi vuotta oli rakkaudella rakennettu jäi sinne illan hämärään, kun viimeiset asukkaat poistuivat kylästä polkupyöriään taluttaen. Kaikilla sama katkera suru sydämissään. Jos tämä oli oikeudenmukaista, minkälaista sitten mahtoikaan olla vääryys?

Jos meissä jotain hyvää lienee ollut, oli se rakkaus tätä kylää kohtaan, jossa olimme saaneet elää niin monta onnellista vuotta. Sisimmässämme tiesimme ettemme koskaan enää palaisi...

Irma Okkonen (Huppunen)

----------

Nuoraa – kylä Viipurin maalaiskunnassa

Ari-paino, Saarijärvi 1980

ISBN 951-99271-0-7